Helmitöissäni kaikki pienet osaset muodostavat kokonaisuuden. Ne ovat tehty lasihelmistä, kristalleista, pleksi -helmistä, lasin sirpaleista. Ne ovat kuin atomeja. Veistokset ovat kuin synteettisiä, virtuaalisia kuvia. Työt ovat katoavaisia välähdyksiä. Teokset ovat ikään kuin jatkuvassa prosessissa joka voi olla hajoaminen tai keskittyminen. Onko se hetki ennen räjähdystä vai hetki kun pirstaleet kerääntyvät yhteen, tai kun energia pakkautuu? (mieli pirstoutuu, ajatusten sirpaleita kootaan, energia räjähtää, ruumis hajoaa, ihminen syntyy) Hajoaminen ei ole negatiivinen tila. Työt voivat olla meditaation välineitä. Käytän töissäni hyväksi atomin luonnetta muodostaakseni teoksen ”bodyn”.

Tutkin ja pyrin hyödyntämään teoksissani lasin ominaisuuksia: valoa, väriä, muotoa, ääntä, ajattomuutta, särkyvyyttä, läpinäkyvyyttä, miten se luo auringonvalossa spektrin. Lasihelmien kykyä heijastua pintoihin. Lasilla on myös luonteensa ja painonsa. Helmet roikkuvat puurakenteista, tai muovirakenteista siimojen avulla. Teoksieni kautta puhun ihmisenä olemisen kokemuksista. Rakennan tunnelmia, tilaa, tunteita, sieluntiloja ja joskus jopa metaforia maailman tilasta.

Usein edellinen teos on inspiraatio, tai johtaa jollain tavoin seuraavaan työhön. Pyrin lisäämään teoksieni läsnäoloa, voimaa, kristallisoimaan ideaa sekä lisäämään töideni interaktiivisuutta. Ihmiset haluavat usein näyttelyissä koskettaa teoksiani.

Tiina Ketara, Helsinki, tammikuu 2004